Se ei ole mahdotonta. Mutta se ei onnistu vetoamalla vain niihin, jotka jo äänestävät. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista äänesti yli 90 prosenttia ja ylimmässä tuloviidenneksessä 85 prosenttia. Monissa hyväosaisissa ryhmissä Suomi on jo pohjoismaisella tasolla.

Demokratian ongelma on, että osallistuminen jakautuu liian epätasaisesti.

Alueellisia erojakin on: Helsingissä äänestysaktiivisuus oli 77,8 prosenttia, mutta esimerkiksi Kaakkois-Suomessa ja Savo-Karjalassa noin 67 prosenttia. Silti suurimmat erot eivät löydy kartalta vaan koulutuksesta, tuloista, iästä, kielestä ja työmarkkina-asemasta.

SUURIN VAIKUTUS olisi matalammin koulutettujen osallistumisen nostolla.

Sama näkyy tuloissa. Alimmassa tuloviidenneksessä äänestysaktiivisuus oli 58,4 prosenttia, toiseksi alimmassa 64,5 prosenttia ja keskimmäisessä 70,5 prosenttia. Jos kolme alinta tuloviidennestä saataisiin 75-76 prosentin tasolle, olisimme jo lähellä pohjoismaista osallistumistasoa.

Työmarkkina-asema kertoo saman tarinan. Työllisistä äänesti 75,2 prosenttia, mutta työttömistä vain 53,4 prosenttia ja työvoiman ulkopuolella olevista 49,3 prosenttia. Myös ammattiryhmät vahvistavat kuvan: johtajat, erityisasiantuntijat ja asiantuntijat äänestävät aktiivisesti, mutta työntekijäammateissa osallistuminen jää selvästi matalammaksi.

NUORET OVAT toinen keskeinen ryhmä. Alle 40-vuotiaiden äänestysaktiivisuus jäi noin 63 prosenttiin.

Erityisesti nuoret miehet äänestävät vähän: 20-24-vuotiaista miehistä äänesti vain 52,9 prosenttia. Jos alle 40-vuotiaiden osallistuminen nousisi 70-75 prosenttiin, koko maan äänestysaktiivisuus nousisi useilla prosenttiyksiköillä.

Myös vanhimpien kohdalla on oma tasa-arvokysymyksensä. Yli 80-vuotiaiden äänestysaktiivisuus oli 58,2 prosenttia. Tässä ryhmässä ongelma ei välttämättä ole kiinnostuksen puute vaan käytännön esteet: toimintakyky, yksinasuminen, hoiva ja pääsy äänestyspaikalle.

Vieraskielisten ja ulkomaalaistaustaisten osallistumisvaje on kaikkein jyrkimpiä. Eduskuntavaaleissa molempien ryhmien äänestysaktiivisuus jäi noin 39 prosenttiin.

Kunta- ja aluevaaleissa merkitys kasvaa entisestään. Vuoden 2025 kuntavaaleissa muunkieliset muodostivat jo 8,7 prosenttia äänioikeutetuista, mutta heidän äänestysaktiivisuutensa jäi vain 22,4 prosenttiin.

Jos vieraskieliset äänestäisivät yhtä aktiivisesti kuin suomenkieliset, koko maan äänestysaktiivisuus nousisi eduskuntavaaleissa noin yhdellä ja kuntavaaleissa lähes kolmella prosenttiyksiköllä.

MEILLÄ ON siis tieto siitä, missä demokratian aukot ovat.

Ennakkoäänestyksessä ja monilla vaalipäivän äänestyspaikoilla käytetään sähköistä äänioikeustietojärjestelmää. Sen ansiosta tiedämme aiempaa paremmin, missä ryhmissä äänestetään ja missä ei.

Siksi äänestysaktiivisuuden nostaminen ei saa jäädä juhlapuheeksi. Tarvitsemme toimia ammattioppilaitoksiin, korkeakouluihin, varuskuntiin, työpaikoille, työllisyyspalveluihin, vanhainkoteihin, palvelutaloihin ja vieraskielisten yhteisöihin.

Tarvitsemme liikkuvia äänestyspisteitä, kuljetusapua, selkokielistä ja monikielistä vaalitietoa sekä henkilökohtaista muistuttamista.

Tarvitsemme myös reaaliaikaiset äänestysmuistutukset. Ennakkoäänestyksen jälkeen viranomainen voisi tavoittaa ne äänioikeutetut, jotka eivät vielä ole äänestäneet, ja muistuttaa heitä vaalipäivästä, äänestyspaikasta ja äänioikeuden käyttämisestä.

DIGITAALISESTI tämä on mahdollista. Jos tulevaisuudessa voimme varoittaa ihmisiä kännykkäilmoituksilla alueella liikkuvista drooneista, voimme varmasti myös muistuttaa heitä käyttämään äänioikeuttaan.

On silti rehellistä todeta, että 80 prosentin saavuttaminen on vaikeaa.

Matalimmin äänestävien ryhmien osallistumisen nostaminen on välttämätöntä, mutta se ei yksin riitä, jos tavoite on todella pohjoismaista tasoa lähestyvä äänestysaktiivisuus. Silloin myös jo valmiiksi aktiivisten ja hyväosaisten ryhmien osallistumista on vielä jonkin verran nostettava.

Lopulta kyse ei ole siitä, voimmeko nostaa äänestysaktiivisuutta. Kyllä voimme.

Kyse on siitä, haluammeko.